Lasten makusatu: Mehevien eväsleipien piknik

Oli kaunis kesäpäivä. Linnut sirkuttivat puiden oksilla, kukkameri loisti sateenkaaren väreissä ja pienet pörriäiset kieppuivat sinne tänne leikkien hippaa auringonsäteiden kanssa.

”Ahhhh…”, huokaisi Kalkkunakolmio onnesta hyristen. ”Mikään ei sitten voita puistopiknikin rauhallista tunnelmaa.”

Mehevät eväsleivät olivat kokoontuneet pieneen puistoon nauttimaan kesäpäivän raukeasta tunnelmasta. Ne pötköttelivät ruudullisella piknikviltillä suuren, varjoisan vaahteran katveessa ja puuhastelivat niitä näitä.

Ruusunnuppuja & neliapiloita

Muhkea Mahtihampurilainen oli vallannut vilttinurkkauksen kukkapenkin vierestä ja nuuhki tyytyväisenä ruusuja. ”Oi, vaaleanpunaiset ruusut, tehän tuoksutte aivan vaahtokarkeilta! Keltaiset terälehdet taas maistuvat nenässäni lähinnä karkkimadoilta, ja valkoiset nuput ovat kuin lautasellinen vaniljajäätelöä!”

Miniburgerit nököttivät kylki kyljessä Mahtihampurilaisen vieressä ja odottivat innokkaina omaa tuoksutusvuoroaan. Pienin Miniburgereista oli jo niin malttamaton, että oli hypähdellessään pudottanut lakkinsa, ja nyt täytteet – lihapulla, maustekurkkuviipale ja tomaattipala – olivat vaarassa kellahtaa kokonaan kumoon.

”Voi teitä Miniburgerit”, totesi Kurkku-paprikatortilla hymyillen. ”Tulkaa tänne, niin etsitään yhdessä onnea tuottavia neliapiloita!” Ja ei kestänyt kuin hetki, niin kaikki Miniburgerit olivat jo mahallaan apilatupon edessä.

Oman piknikkorin rauhassa?

Mutta sitten kaukaa alkoi kantautua vaimeita, lähestyviä ääniä. Maa piknikviltin alla tärisi, ja äänet voimistuivat voimistumistaan.

Yhtäkkiä ilman täytti lapsijoukon riemukas kiljahtelu ja pienten jalkojen vilkas töminä. ”Voi ei!” huusivat herkkuleivät yhteen ääneen, kun nälkäinen, innokas lapsijoukko hyökkäsi piknikviltille.

Juuri kun lapset olivat pistämäisillään eväsleivät parempiin suihin, Kalkkunakolmion silmät rävähtivät auki. ”Mi-mi-mitä oikein tapahtui, missä minä olen?”

Kalkkunakolmio katsoi ympärilleen ja huomasi helpotuksekseen olevansa tutussa ja turvallisessa piknikkorissa. Hän makasi rauhoittavasti voipaperiin kääräistynä eväsleipäystäviensä vieressä siskonpedillä.

”Se olikin vain unta!” henkäisi Kalkkunakolmio. Kalkkunakolmio asettautui mukavaan asentoon, sulki haaveillen silmänsä ja hymyili itsekseen. Hän tiesi pääsevänsä pian piknikviltille nautiskelemaan kesäisestä puistopäivästä. Juuri sellaisesta, kuin hänen unessaan oli ollut.

Kaukaa kantautuvat äänet kuitenkin keskeyttivät Kalkkunakolmion haaveilun. ”Tuohan kuulostaa aivan kuin… aivan kuin…”

Piknikkorin kansi lensi auki ja iloiset silmäparit tapittivat mehevien eväsleipien rivistöä.